ESIPUHE

(Teksti: Lyhennelmä vuonna 2021 julkaistusta kirjasta ”Selkosen eli Keminniemen kylien historiaa ja asutus”. Kirjoittaja Pekka Lassila).

Selkosen alueen historia on monelta osin hyvin poikkeuksellinen. Vittikon, Varvikon, Ahvenselän, Pahkakummun ja Vallovaaraaran laajasta erämaasta tuli 1900 -luvun alussa savotoiden ansiosta työpaikka noin kolmenkymmenen vuoden ajaksi sadoille metsätyöntekijöille, ukkoherroille, kasööreille, työnjohtajille ja hartsuherroille sekä kokeille. Samaan aikaan noin kymmenen rohkeaa perhettä muutti asumaan erämaan keskelle. Sotien jälkeen muutamassa vuodessa alueelle rakennettiin satoja kilometrejä teitä ja talot tuhannelle sodassa kotinsa menettäneille vanhan Sallan viiden väkirikkaan kylän asukkaalle. Alueen historia on vertaansa vailla ja erityisesti sodan jälkeistä rakentamisen aikaa voitaneen kuvan yhdeksi Lapin ihmeistä.

Sallan luoteisosan  asutushistoria on varsin nuorta. Voi sanoa, että se on Sallan pitäjän asutushistorian yksi nuorimmista. Asutus on vain hieman reilu 100 vuotta vanhaa, kun Sallassa on ollut pysyvämpää asutusta jo 1500- ja 1600 -luvuilla ja silloin asukkaat olivat Kemin Lapin Kuolajärven lapinkylän alkuperäisiä metsäsaamelaisia. 1700 -luvulla Ruotsin kruunun asutuspolitiikasta johtuen metsäsaamelaiset kirjattiin uudisasukkaiden tavoin kruununtilallisiksi ja maa kuului  kruunulle eli valtiolle. Suomessa ja Sallassakin uudisasutus levisi ensin alueille, joissa oli edellytykset elää, viljellä maata ja pitää kotieläimiä. Laajat, karut ja kivikkoiset erämaat eivät kelvanneet kenellekään. Siksi ne jäivät asumattomiksi ja myöhemmin valtion omistukseen. Ainoastaan metsästäjät ja kalastajat viihtyivät alueilla.

 

Alueen historiaa eräkaudelta 1900 -luvun alkuun

Keminniemi, jota on kutsuttu myös Selkoseksi, sijaitsee Sallan kunnan luoteisosassa. Muutama alueen taloista Ahvenvittikossa sijaitsee Pelkosenniemen kunnan puolella. Selkoseen on matkaa Sallan kirkolta noin 20–45 km riippuen hieman siitä, mitä osaa Keminniemestä tarkoitetaan. Kemijärveltä on 45–60 km. Pohjoisesta, eli Savukoskelta Akanvaaran kautta sekä Pelkosenniemen Arvospuolelta tulevia metsäautotietä on myöskin 30–40 km:n matka.  Metsäautotiet eivät ole talvisin kuljettavissa, ellei yhtiöillä ole hakkuita teiden varsilla.

Vaikka alueella ei ole ollut pysyvää asutusta ennen 1900-lukua Selkonen on ollut ikimuistoisista ajoista lähtien lappalaisten ja satunnaisten kulkijoiden eränkäyntialuetta. Vanhin asiakirjamerkintä tästä on jo 1500-luvun kyläjakoa koskevissa asiakirjoissa, joissa mainitaan Kuolajärven eli Sallan ja Keminkylän eli Savukosken välisen rajan kulkevan Siulio- ja Vuotosjokien sekä Akkavaaran kautta Tenniöjoelle ja sieltä Maltiojoelle. Vuoden 1732 käräjillä Keminkylän eli Savukosken lappalaiset syyttivät Kuolajärven Onkamojärven lappalaisia kahdentoista villipeuran pyytämisestä Keminkylän puolelta ja myös majavanpyynnistä Siulio-ja Vuotoksenvuonnoista. Lopulta asiasta ja rajalinjasta päästiin sopuun. Metsästykseen liittyviä riitoja oli naapurusten kesken ollut jo tätä aikaisemmin ja oli vielä tämän jälkeenkin. Selkosen alueen peuran- ja majavanpyytäjät ovat olleet luultavasti juuri Onkamon, Märkäjärven, Salmijärven (nyk. Salmivaara) ja Kursun alueen Peuna-, Tenno- ja Kuhmitsan -sukuihin kuuluneita lappalaisia.

1800-luvulle saakka Kuolajärvellä ja Keminkylässä oli luontainen metsäpeura- ja majavakanta, joiden pyynti oli tärkein elinkeino lapinkylien asukkaille. Ei siis ihme, jos muutamasta peurasta ja majavasta istuttiin usein myös käräjätuvassa. Molemmat riistaeläimet pyydettiin lopulta sukupuuttoon. Sukupuuton pääasiallinen syy oli se, että pitäjään tulleet uudisasukkaat eli erätalonpojat ryhtyivät myös metsästämään peuroja ja majavia eikä kanta kestänyt liiallista verotusta. Ennen Ruotsin kruunun 1700-luvun taitteessa perustamaa hallinto- ja käräjäkulttuuria lapinkylät ratkaisivat riitansa keskuudestaan valitsemiensa luotettavien ja hyvämaineisten lautamiesten ja kylittäin valittujen nimismiesten toimesta. Lapinkylien väliset rajat sekä nautinto- ja pyyntioikeudet oli sovittu keskenään. Lopulta myös riitatapaukset tuli ratkaistua parhain päin naapurisovun hengessä.

Keminniemen ja koko Sallan paikannimistö on pääosin saamenkielistä perua. Kuolajärvellä puhuttu keminsaame kuihtui uudisasukkaiden myötä, viimeistään 1800-luvun puoliväliin mennessä. Sallassa oli vielä 1900-luvullakin henkilöitä, jotka osasivat hieman saamen kieltä. Pisimpään saamen kieli säilyi pitäjän pohjoisosassa Saijalla ja Tenniöjoen latvavesillä Korjalla, jonne uudisasutus ei levinnyt niin voimakkaasti kuin muualle pitäjään. Keminsaame on läheistä sukua nykyään Inarissa puhutulle inarinsaamelle.

Lähes kaikki Keminniemen eli Selkosen alueen joet, vaarat, tunturit, jängät ja paikkojen nimet ovat alkujaan saamea. Tyypillisiä saamenkielisiä tai saamesta johdettuja Keminniemen paikannimiä ovat mm. Hangasselkä, Hangasjärvi, Jauratsiselkä, Jauru, Kapustavaara, Karasinvaara, Kepana, Kirmoivaara, Kotatsikuru, Koutelo, Kummitsoiva, Kunkuttama, Kuolpuna, Kuorvisselkä, Kyyryvaara, Känespella, Petkelmävaara, Siulio, Siuloiva, Siuloivansulpa, Sulava, Suvas, Sokolma, Taklamovaara, Tiermaskaarrot ja Vuotos.

Sallan ja Savukosken nykyinen pitäjänraja on siirretty myöhemmin hieman pohjoisemmaksi Vuotosjoesta. Eräkaudella lapinkylien ja pitäjien rajat noudattivat jokia ja järviä. Pidemmät maarajat kulkivat yleensä vaarojen ja tuntureiden kautta. Pitäjien rajat olivat siis luonnon piirtämiä rajalinjoja, jolloin ne olivat helpommin tunnistettavissa maastossa. Varsinaisia rajalinjoja ei maastoon hakattu. Tuntureiden ja vaarojen huipuille kerättiin usein kivistä paadet eli eräänlaiset kivilatomukset kertomaan rajalinjan paikasta. Latomuksilla oli lappalaisille myös muita merkityksiä ja niitä pidettiin usein pyhinä paikkoina. Vuotostunturin huipulla olevasta isosta kivilatomuksesta kerrotaan sen olevan lappalaisten seita ja johon on uhrattu mm. peuran- ja poronsarvia sekä kenties muitakin uhrilahjoja. Vielä sotienkin jälkeen vanha kansa muistutti Vuotostunturiin nousijoita siitä, että ”kiviin ja sarviin ei sitten saa koskea, muuten seidat suuttuvat ja se tuo epäonnea”.

 

Jokien rajaama Keminniemi

Vuotosjoen vesistöalueeseen eli Keminniemeen kuuluvat nykyisistä Sallan kylistä Varvikko, Vittikko, Ahvenselkä, Pahkakumpu ja Vallovaara.  Alue on saanut Keminniemi nimensä pohjoisessa virtaavan Kemijoen ja Vuotokseen laskevien jokien muodostamasta laajasta niemestä. Aikanaan pohjoisessa oli Keminkylä, joka oli Savukosken alkuperäinen nimi sen ollessa yksi Kemin Lapin yhdeksästä lapinkylästä. Muita metsäsaamelaisten asuttamia lapinkyliä olivat Kuolajärvi (nyk. Salla), Kitka (nyk. Posio), Maaselkä (nyk. Kuusamo), Sompio, Sodankylä ja Inari.

Keminniemen kartta 1860 -luvulta (kuva suurenee klikkaamalla sen päällä)

Aatsinkijoki, Tenniöjoki ja sen jatkeena Kemijoki muodostaa Saijalta Savukosken kautta Pelkosenniemelle koukaten laajan, pinta-alaltaan satojen tuhansien hehtaarin lähes asumattoman  niemen. Lähimmät tiet olivat vielä 1930-luvullakin kymmenien kilometrien päässä Kursussa, Salmivaarassa ja Märkäjärvellä (nyk. kirkonkylä) sekä Kemijoen länsipuolella Tapionniemessä. Se selittänee alueen kutsumanimen. Alue oli kaukana selkosessa. Silloin oltiin oikeasti ”keskellä ei mitään”.  Alue on niin selkosessa, että edes toisen maailmansodan sotatapahtumat eivät sitä koskettaneet vaan kiersivät muutaman kymmenen kilometrin päästä Saijalta, Savukoskelta ja Pelkosenniemeltä sekä Märkäjärveltä (nyk. kirkonkylä), Salmivaarasta ja Kursusta. Venäläisten harjoittamaa partisaanitoimintaa esiintyi jonkin verran, mutta varsinaisia taisteluja ei ollut.

Ensimmäiset asukkaat tulivat Keminniemen alueelle vasta 1900-luvun alussa. Sitä aikaisemmalta ajalta asiakirjoista ei löydy mainintaa pysyvästä asutuksesta. Tarinoita yksittäisistä kulkijoista toki löytyy. Metsästäjiä ja kalastajia on Keminniemellä liikkunut jo paljon aikaisemmin, mutta kukaan heistä ei jäänyt asumaan erämaan keskelle. Nykyisen Askan talojen paikkeilla Ahvenselässä on ollut pieni savupirtti jo 1850-luvulla. Se lienee ollut alueella liikkuneiden metsästäjien ja kalastajien rakentama.

Vuotos-, Koutelo- ja Jaurujokien sekä niistä lähtevien purojen rannat olivat kursulaisten ja salmivaaralaisten heinämaina jo viimeistään 1700-luvulta lähtien.  Kuivat heinät säilöttiin niittylatoihin tai haasioihin, joista ne talven tullen kuljetettiin kotiin hevosilla ja poroilla. Myös Saijan ja Kelloselän alueelta on kuljettu heinänteossa lähinnä Koutelojoen latvavesien sekä Aatsinkijokeen laskevien Kivihaaran ja Sulahaaran sekä Jouttenojan varsilla ja jänkien luonnonniityillä. Savukoskilaiset ovat käyneet heinätöissä Vuotosjoesta pohjoiseen lähtevien purojen, kuten Siulio- ja Karasinojan varsilla sekä Rovaselässä.

 

Juho Aska alueen ensimmäinen asukas

Ensimmäiset vakituiset asukkaat tulivat 1910-luvulla. 1930-luvulle tultaessa laajan erämaan alueella oli vain kymmenkunta taloa. Sodankylästä tullut Juho Olli Ollinpoika Aska (s. 1869) oli ensimmäinen rohkea, joka asettui taloksi noin vuonna 1909. Juho Ollinpoika sai virallisen majoituskirjan Ahvenselkä -nimisestä tilasta 18.3.1911. Juho oli tullut selkoseen yhtä aikaa ensimmäisten metsätöiden mukana. Hän sauvoi veneellään Pelkosenniemeltä ensin Kemijokea noin 10 km yläjuoksuun, kääntyi siitä Vuotosjoelle, jota pitkin hän eteni reilu 20 km vastavirtaan. Joki luikertelee rauhallisesti jänkien kautta ja metsäsaarekkeiden välistä, joten vettä riitti sopivasti veneen alle. Ala- ja Yli-Kellokoskien kohdalla osa matkasta täytyi kulkea rantoja pitkin ja vetää veneet köysien avulla.  Koutelonpalon ja Kairanaavan välistä, missä Vuotos kääntyy Koutelojoen risteyksessä jyrkästi kohti pohjoista, Juho jatkoi Koutelojoelle, kohti kaakkoa, jota souteli vielä noin 10 km yläjuoksulle.

Hän rantautui viimein nykyisen Ahvenselän koulun paikkeilla ja nousi ylös viereiselle Ahvenselkä -nimiselle harjulle, Ahvenjärvien eteläpuolelle. Paikalla oli entuudestaan satunnaisten kulkijoiden rakentama pieni savupirtti, jossa hän perheineen alkuun asui ja jota hyödyntäen hän rakensi viereen uuden pirtin, varsinaisen päärakennuksen. Savupirtti eli Askan pikkupirtti toimi myöhemmin monen muun uudisasukkaan tukikohtana heidän rakentaessaan tiluksiaan lähialueelle.

Alue nimettiin myöhemmin ensimmäisen asukkaan mukaan Askanmäeksi. Vieressä olleet Ahvenjärvet kuivatettiin sittemmin talojen peltomaaksi. Todellisuudessa kuivatus taisi olla turha toimenpide, sillä se lisäsi peltopinta-alaa vain noin 20-30 hehtaarin verran ja aika pian sekin vettyi maan painumisesta johtuen eikä soveltunut enää viljelyyn. Joka tapauksessa Ahvenselän alueen ainoat järvet ja sen mukana kalakanta menetettiin. Ahvenjärvien palauttamisesta luonnontilaan on ollut suunnitelmia, mutta niistä on luovuttu viranomaisten asettamista tiukoista ehdoista johtuen. Entisen järven pohjan puusto ja vesakko tulisi poistaa  täydellisesti ja järven pintaan kuivatuksen jälkeen muodostunut paksu kunttakerros eli kymmeniä tuhansia kuutioita mutaa ja turvetta olisi ruopattava koko tulevan järven alueelta.

Vuonna 1913 Kemijärveltä tuli Paltamossa syntyneen Kalle Ollinpoika Sivosen ja hänen äitinsä toisen aviomiehen Olli Väisäsen perhe Pahkakumpuun entiseen metsäkämppään. Perhe asusteli alkuun muutaman vuoden tukkikämpässä, mutta perusti vuonna 1918 Karjalaisenjoen varteen Pahkakumpu -nimisen tilan ja rakensivat uuden asuinrakennuksen ja navetan sekä muut tarvittavat tilukset.

Vuonna 1914–1915 Oskari Lappalainen -niminen henkilö tuli asumaan Askan pikkupirttiin, josta hän  alkoi rakentamaan Hirviselkä -nimistä tilaa Askasta noin 4 km luoteeseen Vuotosjoen varteen Pelkosenniemen puolelle.  Oskari oli sokea eikä hän saanut taloa koskaan valmiiksi. Niinpä keskeneräisen talon otti haltuunsa Kemijärven Vuostimosta tullut Aleksi Alatalo. Aleksi  sai Hirviselän tilan virallisesti nimiinsä  vasta vuonna 1927.

Kaukaa, lähes 100 km:n päästä pitäjän itärajalta Kurtilta, muutti Kaavilla syntynyt Petter, ”ukko-Pekka” Miettinen Vuotoksen varteen 1910-luvun loppupuolella ja rakensi perheelleen Haapala -nimisen tilan Askanmäeltä noin 2 km pohjoiseen.  Kuolajärven eli Sallan vuodelta 1920 olevan henkikirjan mukaan Pekka sai majoituskirjan Haapalan tilalle 24.4.1919. Pekka Miettisen poika, isänsä nimikaima Pekka perusti 1920-luvulla Mukkala -nimisen tilan Vuotosjoen yläjuoksulle, noin 3 km:n päähän Haapalasta. Pekka oli tuonut vaimonsa Alviitan, os. Alakurtti, perheen tullessaan Kurtilta Selkoseen muutama vuosi aikaisemmin. Puolestaan Pekan ja Alviitan poika Hannes siirtyi 1930 -luvulla Mukkalasta vajaan kilometrin päähän Vuotosjoen pohjoisrannalle ja rakensi itselleen Purola -nimisen tilan. Ukko-Pekka Miettisen pojat Väinö ja Ilmari jäivät isännöimään alkuperäistä Haapalan paikkaa.

Kemijärven Vuostimoon muutti Miettisten tavoin alkujaan kaukaa Savosta, Kaavilta, tullut Aatami Tolppanen vanhimman poikansa kanssa. Aatami suunnitteli alkujaan rakentavansa itselleen torpan Kemijoen rannalle Vuostimoon, mutta ei saanut jostakin syystä lupaa rakentaa pirttiään. Niinpä hän haki muun perheen Kaavilta ja siirtyi asumaan vaimonsa Annan ja lasten kanssa Keminniemelle ja Askan pikkupirttiin noin vuonna 1914. He aloittivat rakentamaan Haapakumpu -nimistä tilaa Vuotosjoen varteen Ahvenvittikkoon noin vuoden 1916 paikkeilla. Haapakummusta tuli savottaväen taukopaikka, sillä se sijaitsi kolmen vilkkaan talvitien risteyksessä. Haapakummusta lähti talvitiet luoteeseen Vuotosjoen alajuoksulle Kellokosken sekä Suoltijoen ja Vuotoslammen- Ritaselän savottatyömaille. Savotoille matkaajat tai sieltä palaavat poikkesivat Haapakummussa täydentämässä muonavarastojaan ja huoltamassa tavaroitaan sekä joskus myös saunoivat ja yöpyivät pientä maksua vastaan talossa.

Aatami Tolppasen kuoltua pojat olivat rakentaneet tai rakentamassa omia tiluksiaan tai olivat muuttaneet muualle, joten Haapakumpu siirtyi Aatamin tyttärelle Tyynelle. Tyyne hoiteli alkuun yksin tilaansa, mutta lopulta hän väsyi raskaan työn alla yksinään tilan pitoon. Hän päätti ottaa Aatami Räsäsen rengiksi taloon auttamaan raskaimmissa töissä. Eipä aikaakaan, kun he menivät naimisiin saaden peräti 16 lasta.

Aatami Tolppasen Jalmari -poika siirtyi vuonna 1928 Haapakummusta noin kilometrin verran Vuotosjokea ylöspäin Kemi-yhtiön rakentaman uittotammen viereen ja perusti siihen Tammela -nimisen tilan.

Jalmarin ja Tyynen veli, Johan Petter eli Jussi Tolppanen, perusti Kultamo -nimisen tilan Vuotosjoen varrelle. Jussi muutti vuonna 1927 Pelkosenniemelle ja Kultamon hankki myöhemmin nimiinsä Pyhännällä syntynyt Heikki Turunen,  jonka vaimo oli Tammelan tilan rakentaneen Jalmari Tolppasen tytär. Heikki Turunen asui Kultamossa  suullisella sopimuksella ja hankki virallisen omistusoikeuden vasta sotien jälkeen. Jussin, Jalmarin ja Tyynen veli, Aatami eli Aate Tolppanen muutti asumaan Onkamoon.

 

Varvikkojärven kämppäkartano

Varvikkojärvellä sijainnut Kemi-yhtiön savotasta tyhjäksi jäänyt metsäkämppä muodostui monien alueelle tulleiden henkilöiden ensiasunnoksi.  Vanhoissa kartoissa jo 1860 -luvulta Varvikkojärvi mainitaan Puupuolijärven nimellä ja vanha kansa kutsui sitä Puupuolijärveksi vielä 1960 -luvullakin. Järvellä oli komealla paikalla useita hyväkuntoisia savottarakennuksia. Ensimmäinen pidempiaikainen asuja paikalla oli Kemijärveltä noin vuonna 1921 tullut Pekka Lukkarinen (Lukkarila).

Samaan kämppäkenttään tuli Kemijärveltä vuoden 1922 paikkeilla Matti Henrik Tennilä. Tennilä aloitti uuden talon rakentamisen metsäkämpän viereen, mutta jätti sen jostakin syystä kesken ja muutti noin 5 km:n päähän lounaaseen, Jaurujoen rannalle, Kulkuselän tyhjään ja isoon metsäkämppään. Matti mieltyi kovasti Jaurujoen paikkaan. Myöhemmin hän rakensi kämpän paikalle perheelleen Kulkuselkä -nimisen tilan komean pirtin ja muut tilukset ja samalla kasvatti vaimonsa Hildan kanssa kolmetoista lasta. Tennilän pirtissä pidettiin ennen sotia kinkereitä ja kiertokoulua. Sotien jälkeen Kulkuselän supistettu kansakoulu toimi vuokralla Tennilässä ja siirtyi siitä myöhemmin naapuriin Benjam Kunnarin eli reki-Penjan taloon.

Pekka Lukkarinen oli kulkija luonteeltaan eikä hän viihtynyt Varvikkojärvellä vaan muutti takaisin Kemijärvelle. Kurtilta Vuotosjoen varrelle Mukkalan taloon muuttaneen Pekka Miettisen (nuorempi) appiukko Matti Matinpoika Alakurtti tuli Kurtilta 1920 -luvun puolen välin paikkeilla Varvikkojärven kämppään ja teki siitä sopimuksen poikansa Ossin nimiin. Ossi muutti perheineen Kurtilta Varvikkojärvelle, mutta ei jäänyt siihen pysyvästi, vaan ryhtyi rakentamaan itselleen taloa reilu parin kilometrin päähän Koutelojoen maisemiin. Uusi asuinpaikka nimettiin Kemiläksi ja Ossi muutti sinne asumaan 1929 tai 1930. Kemilän nykyinen isäntä Matti Ossinpoika Alakurtti (s. 1938) on ainoa elossa oleva Selkosessa ennen sotia syntynyt ja edelleenkin asuva asukas.

Varvikon kämppä jäi taas tyhjilleen, kunnes Ossin veli Ilmari Alakurtti tuli siihen asumaan ollessaan rakennustöissä siskonsa Alviita Miettisen ja veljensä Ossin rakennustyömailla. Ilmari tutustui samalla reissulla tulevaan vaimoonsa Aino Sivoseen. Naimisiin mentyään he asuivat alkuun Ilmarin kotikylässä Alakurtilla, jossa Ilmari yritti lunastaa huutokauppaan mennen kotitalonsa itselleen. Pankki ei suostunut rahoittamaan Ilmaria. Niinpä Ilmari muutti vuonna 1934 Kurtilta Varvikkojärvelle, jonne hän perusti vuonna 1935 Varvikko -nimisen tilan. Vanhat metsäkämpät saivat väistyä uuden komean asuinrakennuksen ja navetan  tieltä. Vanhaisäntä Matti Alakurtti asusteli Ilmarin pirtissä aina kuolemaansa vuoteen 1948 saakka. Matin puoliso Kaisa Matleena, os. Kujala, kuoli Varvikossa hieman aikaisemmin vuonna 1945.

Ilmari Alakurtin jälkeen tilan omistajana oli lyhyen aikaa hänen poikansa Antero. Antero Alakurtti myi tilan Eelis Arolalle 1960-luvun lopussa ja muutti Ruotsiin. Varvikko -tila on vielä 2020-luvullakin Arolan suvun omistuksessa, nyt jo kolmannessa polvessa. Tila on yksi Lapin suurimmista lihakarjan tuottajista ja sillä on noin 200 lihaeläintä sekä  omia ja vuokrattuja peltoja käytössään yli 100 hehtaaria.

Nykyiseen Vallovaaraan ja Vittikkoon ei muodostunut varsinaista asutusta ennen sotia. Jaurujärven rannalla sijaitsi kuitenkin Metsähallituksen metsänvartijan Kalle Mularin kämppä, jonka paikalle muodostui aikanaan Jaurun tila. On syytä huomioida, että Vallovaara on otettu kylän nimenä käyttöön vasta 1950-luvun lopulla.  Sitä aikaisemmin alueen uusi kansakoulukin oli Mattilanmäen (Mattilan) koulu. Koulun nimi muutettiin virallisesti Vallovaaraksi vasta vuonna 1956. Kutrikon ja alueella oli alkujaan oma koulupiiri, jotka myöhemmin liitettiin Vallovaaraan.

 

Metsätyöt alkavat 1910 -luvulla

Jokivarsien ja niiden lähistöllä olleiden vaarojen metsätyöt käynnistyivät 1900-luvun alussa, jolloin myös ensimmäiset asumukset eli metsäkämpät rakennettiin. Ne olivat vaatimattomia, matalakattoisia, maapohjaisia ja talvisin kosteita ja vetoisia kämppiä. Kämpän nurkkaan kyhättiin luonnonkivistä piisi ja jonkinlainen piippu, joka muurattiin luonnosta otetulla ja veteen sekoitetulla savilaastilla. Piisi antoi pimeällä hieman valoa ja lämmitti riittävästi, vaikka kovilla pakkasilla kylmä veto vinkui ja tuntui kämpän nurkissa. Piipussa ei ollut peltiä ja kovilla pakkasilla lämmityksen jälkeen täytyi käydä kämpän katolla laittamassa jonkinlainen hattu piipun päälle, jotta lämpö ei karkaisi.

Kämppien kalustus oli yksinkertainen. Ovi tehtiin mahdollisimman matalaksi ja pieneksi, jotta lämpö ei karkaisi ovea avattaessa. Pienen ikkunan edessä oli pöytä ja muutama tuoli, usein hongasta sahatut pölkyt tai pitkittäin sahattu leveä lankku. Toisella puolella pöytää istuimen virkaa hoiti nukkumalavitsan etureuna. Kämpän takaseinälle rakennettiin makuupaikoiksi lavitsat eli kirveellä hongista veistetyt tai justeerilla halkaistut parimetriset lankut. Nukuttaessa pääpuoli oli takaseinää kohti. Märkien työvaatteiden, jalkarättien ja saappaiden lisäksi hevosmiehet toivat kämppään kuivumaan usein myös hevosten loimet, joten aamuinen ilmanala oli aika tavalla sakeaa.

Alueelle rakennettiin metsäyhtiöiden toimesta myös ns. ruukinpirttejä, jotka olivat isoja kämppäkartanoja, joihin mahtui majoittumaan jopa 70-80 metsätyöntekijää. Alueen suurimmat pirtit olivat Vuotosjoen varrella Mansikan- ja  Kurtinpirtit, Koutelojoen latvavesillä , Aspin- ja Karjalaisenjoen varrella Sulavan pirtit. Samalla kämppäkartanolla saattoi olla useitakin majoitustiloja ja muita rakennuksia sekä tallit kymmenille hevosille. Näiden pääpirttien kunnossapidosta vastasivat metsäyhtiöt.

Alueen metsätyöt ja alkukesän uitot työllistivät parhaina talvina ja keväisin satoja jätkiä. Joissakin arvioissa on puhuttu jopa viidensadan jätkän tulleen yhden talven aikana savotoille. Luku saattaa olla liioiteltu, sillä kämppien majoituskapasiteetti ei olisi riittänyt yhtä aikaa sellaiselle henkilömäärälle. Metsätyöntekijöitä saapui Selkoseen aina Kainuusta saakka. Posion ja Kuusamon alueelta tuli paljon miehiä savotoille.

 

Polut ja pitkokset kulkuväylinä

Ennen sotia Selkosen alueella ei ollut metriäkään teitä. Kulkeminen tapahtui jalkapatikassa, hiihtäen, veneellä soutaen, poroilla ja hevosilla. Polut ja pitkostiet ja talvisin läskitiet risteilivät tiheänä verkkona alueella. Pienet ja vaatimattomat vesistöt eivät kovin paljon helpottaneet liikkumista. Vuotosjoki ja Koutelojoki olivat kuitenkin paljon kuljettuja reittejä Pelkosenniemen suuntaan. Suurin osa alueen asukkaista haudattiin Pelkosenniemelle ja vainajat kuljetettiin arkuissa veneellä Pelkosenniemen kirkkomaahan. Sotien jälkeen, kun tieyhteys tuli Kursuun, vainajat haudattiin Kursun hautausmaahan. Vasta sotien jälkeen alueelle rakennettiin tiet ja vedettiin sähköt. Koutelon asutusalue sai sähköt vasta 1970-luvun alussa.

Selkoseen tulleet metsätyöntekijät ja asukkaat käyttivät vesireittien lisäksi talviseudun läskiteitä ja kesäajan polkuteitä. Näitä kävellen, poroilla ja hevosilla sekä hiihtäen kuljettavia ”teitä” rakennettiin paljolti metsätöiden tarpeisiin mm. huoltokuljetuksiin. Märkien jänkien kohdille rakennettiin kilometreittäin pitkoksia. Kemijoen länsipuolen kylästä Saunavaarasta kulki kesätie Kuusivaaran kautta Hirviselkään eli Alataloon. Siitä polku haarautui pohjoiseen ja kaakkoon Askan taloon, ja siitä edelleen mm. Varvikkojärvelle.

Saunavaaran kesätie on ollut paljon kuljettu reitti Kemijoelle, josta olikin hyvät vesiyhteydet sekä Kemijärvelle että pohjoiseen Pelkosenniemelle. Pelkosenniemeltä pääsi hyvävetisiä jokia pitkin aina Sodankylään, Luirolle ja Sompioon, Savukoskelle sekä Kuolajärven kirkolle saakka. Toinen paljon kuljettu kesätie kulki Pahkakummun Karjalaisenjoen kämpän kautta Mälävaaraan ja sieltä Kursuun.

Pahkakummusta erkani myös oma talvireitti eli läskitie Moitaselän, Kalkiaisen ja Kostamon kautta Kemijärvelle, jota pitkin Kemijärven nykyisestä keskustasta oli Vuotosjoen latvan ruukinpirtille, Mansikan pirtille, noin 60 km:n matka. Pahkakummusta oli oma polkutie Suvastunturin pohjoispuolelta Jaurujoelle Tennilään eli Kulkuselän kämpälle (myöhemmin Kulkuselän tilalle) ja siitä edelleen Varvikkojärven kämppäkartanolle Varvikosta meni polku nykyisen Vittikon kautta Jaurujoen latvalle Jaurujärvelle ja sieltä edelleen Salmivaaraan. Jaurujärven eli Vallovaaran alueen savotoiden huoltokuljetukset hoidettiin Salmivaaran kautta, jonne oli harjuja pitkin matkaa Jaurujärveltä vain reilu kymmenen kilometriä.

 

Asutustoiminta käynnistyy sotien jälkeen – kansakoulu jokaiseen kylään

Varsinainen kylämuodostuminen ja teiden rakentaminen tapahtui vasta sotien jälkeen, kun Venäjän puolelle jääneen vanhan Sallan kylien asukkaat asutettiin. Vuorikylän asukkaat rakensivat kotinsa Vittikkoon, Kulkuselkään, Varvikkoon ja osittain Kouteloon, Kurtin ja Vuosnajärven asukkaat Pahkakumpuun, Tuutijärven ja Siemingin asukkaat Ahvenselkään sekä Kuolajärvenkylän asukkaat Vallovaaraan. Varvikkoon asutettiin muutama talo myös Sovajärveltä. Koutelon asutusalueelle muutti vuorikyläläisten lisäksi joitakin perheitä mm. Tuutijärveltä sekä Etelä-Sallasta Aholanvaarasta ja Hirvasvaarasta.

Alueella ei ollut ennen sotia kansakoulua. Lasten koulunkäynti hoidettiin kiertokoulujen avulla ns. katekeettojen toimesta. Katekeettaopetus oli seurakuntien toteuttama koulumuoto. Kun esimerkiksi Sallaan alettiin 1910- ja 1920-luvuilla rakentamaan varsinaisia, kunnan ylläpitämiä kansakouluja, katekeettaopetus toimi aina sotiin saakka niiden rinnalla syrjäisempien kylien lapsille mm. Keminniemellä, Selkälässä, Aatsingissa, Siemingissä, Vuosnajärvellä ja Korjalla.

Koulua pidettiin lyhyissä jaksoissa syksyisin ja keväisin isoimpien talojen kuten Keminniemellä Sivosen, Askan, Miettisen, Tennilän ja Alakurtin pirteissä, jonne lähiseudun talojen lapset ja nuoret kokoontuivat. Opettaja kiersi ympäri pitäjää syrjäseudun kylissä ja huolehti kansan sivistyksestä. Ilmeisesti sivistystyössä on onnistuttu myös kiertokoulujen avulla, sillä lähes kaikki lapset oppivat jo tuolloin lukemaan ja laskemaan. Aikanaan kun Sallan lukio perustettiin vuonna 1966, niin heti ensimmäisten ylioppilaiden joukossa keväällä 1969 oli useita Selkosen alueen nuoria. Toki he olivat saaneet perusopetuksen 1950-luvulla rakennetuissa uusissa kansakouluissa ja sen jälkeen hyvän pohjakoulutuksen lukiota varten Sallan keskikoulussa.

 

Noin 300 taloa ja satoja kilometrejä teitä

Keminniemen jälleenrakentaminen on yksi sotien jälkeisistä ihmeistä ja saavutuksista koko Lapissa. Lähes asumattomassa erämaassa alkoi valtava jälleenrakennusajan urakka. Tällöin Keminniemelle rakennettiin  lyhyessä ajassa tiet sekä perustettiin ja rakennettiin noin 300 uutta tilaa ja asuntoa sodissa kotinsa menettäneiden vanhan Sallan kylien asukkaille. Vilkkaimmat rakennusvuodet ajoittuvat aikaan 1947–1952, jolloin suurin osa jälleenrakennuksista valmistui. Kun mukaan lasketaan asuintalojen lisäksi myös navetta- ja saunarakennukset sekä muut piharakennukset Keminniemelle nousi vajaassa kymmenessä vuodessa yli 1000 eri rakennusta.

Talot ja navetat rakennettiin ns. tyyppipiirustusten mukaan eikä omia suunnitelmia yleensä hyväksytty pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Taloja oli pääasiassa kahta eri mallia, joista molemmista oli pienempi ja  isompi vaihtoehto. Suurin osa taloista oli yhdellä piipulla ja piti sisällään pirtin eli olohuoneen, jossa oli usein myös keittiönurkkaus. Talon toisessa päädyssä oli kaksi pientä kamaria tai yksi kamari ja keittiö. Samoilla piirustuksilla rakennettiin myös hieman isompia taloja, joissa ulkoa tultaessa oli ensin kylmä kuisti ja sen perään porstua eli eteinen. Eteisestä meni ovi pirttiin ja toiseen kamariin ja kolmas ovi yläkertaan ja neljäs kellariin, jos sellainen rakennettiin talon alle. Toisessa ja isoimmassa mallissa oli kaksi piippua ja pirtin ja porstuan lisäksi oma keittiö ja päädyssä  kaksi kamaria. Alkuvaiheessa talojen yläkerrat jäivät kylmäksi vintiksi, mutta myöhemmin monet rakensivat sinne kamarin tai kaksi. Lämmitysmuotona oli jokaisessa huoneessa oma, puilla lämmitettävä uuni. Keskuslämmitystaloja rakennettiin vasta 1950 -luvun lopulta ja 1960 -luvulta alkaen. Sähkölämmitys oli tuohon aikaan täysin tuntematon vaikka osa taloista sai sähköt jo 1940-luvun lopulla.

Alueen ensimmäinen runko- eli päätie kulki Kursusta Mälävaaran kautta Pahkakumpuun ja sieltä Ahvenselkään sekä edelleen Vittikon kautta Jaurujoen pohjoispuolta vanhaa polkureittiä seuraten Vallovaaraan. Vallovaarasta tie rakennettiin Salmivaaraan, josta pääsi Sallan kirkolle. Samaan aikaan tehtiin tie  Kutrikon kautta Vaadinselkään Saija-Savukoski-tielle, josta myös pääsi Sallan kirkolle. Postiauto kulki Keminniemeltä kirkolle juuri Vaadinselän kautta. Isoaavan suora, nykyinen asfalttitie Vallovaarasta kirkolle on rakennettu myöhemmin.

Ahvenselästä rakennettiin pistotie ensin Varvikon koululle ja siitä noin 4 km:n matka kohti Kouteloa nykyisen Luusuan eli Törmin talon paikkeille. Koutelosta rakennettiin tie Ahmavaaraan Vallovaarasta tulleen pistotien päähän vasta 1960-luvun alussa, jolloin Varvikosta tuli tieyhteys Koutelon kautta Vallovaaraan.  Sitä aikaisemmin muun muassa linja-auto poikkesi kääntymässä Varvikon koululla ja palasi siitä Ahvenselkään tai Vittikkoon, josta jatkettiin Vallovaaran kautta Sallan kirkonkylään tai palattiin Ahvenselän ja Pahkakummun kautta Kursuun ja sieltä Kemijärvelle, riippuen siitä oltiinko menossa vaiko tulossa Sallaan.

Varvikon koululta Koutelon suuntaan matkanneet joutuivat kävelemään viimeiset 4-5 kilometriä. Myöskään Pahkakummusta ei ollut tietä Moitaselän kautta Kalkiaiseen ja Kostamoon kuin vasta vuoden 1964 tietämissä, jolloin uusi, lähes tikkusuora tie rakennettiin. Erilaiset pisto- ja lenkkitiet rakennettiin toisessa vaiheessa pääteiden valmistuttua. Heti sotien jälkeen läheskään kaikille tiloille ei ollut kunnollista tietä. Jälleenrakennusajan urakka oli siksikin äärettömän raskas ponnistus. Kulkeminen ja rakennustarvikkeiden kuljettaminen oli vaivalloista.

Venäjän puolelle jääneet vanhan Sallan kylät olivat väkirikkaita. Keminiemelle siirretyistä kylistä Vuorikylässä oli sodan syttyessä yli 500 asukasta ja kansakoulussa oli lähes 100 oppilasta. Kuolajärvenkylässä oli  400 asukasta ja oppilaita noin 80. Kurtilla oli 380 asukasta ja 65 oppilasta sekä Tuutijärvellä 350 asukasta ja 70 oppilasta.  Vuosnajärven noin 70 asukkaan kylän asukkaat saivat uuden asuinpaikan Pahkakummusta ja Siemingin muutaman talon asukkaat Ahvenselästä. Vuosnajärvellä ja Siemingissä ei ollut omaa kansakoulua.

Keminniemelle siirrettyjen viiden kylän asukasmäärä oli talvisodan syttyessä noin 1700  ja kansakoululaisia oli noin 315. Sotien jälkeen kaikki vanhojen kylien asukkaat eivät muuttaneet Keminniemen uusiin kyliin. Osa muutti muualle Sallaan, osa Kemijärvelle ja Pelkosenniemelle ja osa jäi evakkopaikkakunnille yleensä taloihin emänniksi tai isänniksi. Jotkut saivat evakkopaikkakunnilta muita töitä ja jäivät sinne pysyvästi asumaan. Asumattomaan korpeen Keminniemelle muuttaminen ei ollut kaikille kovin kiehtova ajatus. Keminniemen alueen viiden kylän asukasmäärä oli 1960-luvulla ennen suurta Ruotsiin muuttoa yli 1000 asukasta.

Ohessa Keminniemen kartta, jossa näkyvät varsinaiset maantiet (punaisella), metsä-autotiet (musta, ohut viiva) ja alueen rakennukset (kuva suurenee klikkaamalla sen päällä).

Kaikille  menetetyn alueen kouluille rakennettiin Keminniemeen uudet koulut. Koulurakennuksia rakennettiin kaikkiaan viisi: Vallovaaraan, Vittikkoon, Varvikkoon, Ahvenselkään ja Pahkakumpuun. Lisäksi Kulkuselän supistettu kansakoulu toimi vuosina 1950–1958 ensin Tennilän ja sen jälkeen Kunnarin Benjan taloissa vuokralaisena. Varvikossa kansakoulua pidettiin sotien jälkeen pari, kolme vuotta ensin Ilmari Alakurtin ja sen jälkeen Erkki Niskalan Vierelä -nimisessä taloissa. Kutrikossa toimi niin ikään supistettu kansakoulu vuokratiloissa Eelis Mikkolan talossa vuosina 1949–1957, mutta sen jälkeen osa kävi koulua Varpuselässä ja osa  Mattilan eli Vallovaaran koulussa. Ennen kuin Mattilan koulu saatiin valmiiksi koulu toimi lyhyen aikaa vuokralla Virtasen eli Remeksen talossa. Kaikissa kylissä koulutoiminta käynnistyi sotien jälkeen vuonna 1949 vuokratiloissa talojen pirteissä, kunnes uudet varsinaiset koulurakennukset saatiin valmiiksi 1950-luvun taitteessa ja 1950-luvun alussa.

Koulut rakennettiin tai niitä pidettiin vuokratiloissa maksimissaan noin 10 km:n päässä toisistaan. Tiheä kouluverkko oli peräisin laista, jonka mukaan koulun on järjestettävä oppilaille kuljetus tai asuntola, jos päivittäinen koulumatka ylittää 5 km yhteen suuntaan. Kunnalla ei ollut mahdollisuuksia koulukuljetuksiin, kun siihen sopivia autoja ei ollut yksinkertaisesti käytettävissä riittävästi eikä ollut varoja asuntoloiden rakentamiseen. Valtio rahoitti varsinaisten koulujen rakentamisen. Koulutaksit tulivat yleisimmin käyttöön 1950-luvun loppupuolella, jolloin pienimmät ja pelkästään vuokratiloissa toimineet Kulkuselän ja Kutrikon koulut lakkautettiin ensimmäisinä ja oppilaat kuljetettiin muihin kouluihin.

Parhaimpina vuosina Keminniemen alueen kansakouluissa oli 1950- ja 1960 -lukujen taitteessa yhteensä yli 250 oppilasta. Samaan aikaan näissä kylissä oli lähes kymmenen kauppaa. Pahkakummussa, Ahvenselässä ja Vallovaarassa oli 1960-luvulla kaksi kauppaa kussakin. Vallovaarassa oli kolmekin kauppaa 1960-luvun alussa. Lisäksi Vittikossa ja Jaurussa oli omat kaupat.

Vanhan Sallan Vuorikylästä Vittikkoon tulleella Laimi Niskalalla, oli parhaimmillaan kolme kauppaa; Vittikossa, Jaurussa ja Ahvenselässä. Laimin tytär Sirkka ja puolisonsa Niilo Ahola rakensivat Ahvenselkään 1980-luvun lopulla uuden ja komean Vuotos Valinta nimisen kaupan, mutta senkin toiminta loppui aika pian kun asiakkaat vähenivät kylien tyhjentyessä.

Kun kauppoja lakkautettiin, tilalle tulivat kauppa-autot. Parhaimmillaan kylissä liikkui kolmekin eri kauppa-autoa. Liikenteessä olivat Osuusliike Sallan, K-Kauppa Kuukkasen ja Koilliskunnan Osuuskaupan autot. Vallovaarassa kauppaa pitäneellä Hietalallakin oli oma kauppa-auto jonkin aikaa.

 

Seuratoiminta vilkasta 1950- 1970 -luvulla  –  metsästysseuratoiminta käynnistyy 1970 -luvulla

Arkisen puurtamisen ja rakennustöiden keskellä ihmiset jaksoivat myös harrastaa ja osallistua kylien yhteisiin rientoihin. Maanviljelysseurojen ja pienviljely-yhdistysten sekä urheiluseurojen toiminta oli vilkasta 1950-, 1960- ja osin vielä 1970-luvulla. Alueelle rakennettiin useita tanssilavoja. Ainakin Ahvenselässä, Pahkakummussa, Jaurussa (Kulkuseljässä) ja Vallovaarassa lavatoiminta oli aktiivista. Kaikkein pidempään toiminnassa on ollut Vallovaaran lava Kirmoilammen rannalla. Vallovaaran uudella ja hyväkuntoisella, vuonna 1977 rakennetulla lavalla on tanssittu vielä 2000-luvulla ja kuntonsa puolesta voitaisiin tanssia vielä 2020-luvullakin.  Pahkakummun, Ahvenselän ja Jaurun lavat ovat hävitetty tai ne ovat lahonneet omia aikojaan.

Vuonna 1987 perustettu Siuloivan Kiertäjät ry toimii metsästysseuratoiminnan lisäksi kyläseurana lähinnä Vittikon, Varvikon ja Koutelon alueiden asukkaille. Seura on järjestänyt kaikille avoimia kesätapaamisia 2010 -luvulla ja niitä on tarkoitus jatkaa.

Metsästysseuratoiminta käynnistyi Sallassa 1960-luvulla ja on edelleenkin vilkasta. Selkoseen perustettiin kolme metsästysseuraa, joista vanhin on Vallovaarassa vuonna 1970 perustettu Keminniemen Erä.  Ahvenselkä-Pahkakummun alueen Jaurun Erä perustettiin vuonna 1973 sekä Vittikon ja Varvikon alueen Siuloivan Kiertäjät vuonna 1987. Kaikilla näillä seuroilla on 2020-luvulla nykyaikaiset, jäähdytetyt lihankäsittelytilat sekä kokoontumistilat. Jokasyksyiseen hirvijahtiin osallistuu kolmen seuran alueella tänä päivänä satoja metsästäjiä.

Keminniemen alueen metsästysseuroilla on 2020 -luvulla ajanmukaiset lihankäsittelytilat ja kylmiöt.

Alueella on edelleenkin jonkin verran myös kyläyhdistystoimintaa ainakin Varvikossa ja Ahvenselässä. Vallovaarassa Maamiesseura on pitänyt tansseja, mutta 2000 -luvulla tanssitoiminta on kovasti hiljentynyt. Vuotosjoen yläjuoksun vanhan pääpirtin eli Mansikan pirtin raunioiden lähistöllä järjestettävä paikallisten musiikinharrastajien ja Varvikon kyläyhdistyksen ideoima ”Petterin syyssoitto” on käsite, joka tunnetaan koko Lapissa.

Sallan kunnassa oli parhaimmillaan vuonna 1963 yli 11.000 asukasta. Merkkejä maatalouden hiipumisesta alkoi kuitenkin jo tuolloin olla ilmassa. Ensimmäiset sallalaiset olivat muuttaneet Ruotsiin töihin jo 1950-luvun lopussa, mutta muuttotahti oli silloin varsin hiljainen. Pian huomattiin, ettei maatalous voi elättää niin suurta määrää ihmisiä. Samaan aikaan metsätyöt vähenivät ja koneellistuivat, joten työvoiman tarve väheni sitäkin kautta.  1960-luvun loppupuolella muutto kiihtyi ennen näkemättömiin mittasuhteisiin. Sallasta lähti tuhansia asukkaita vuosittain Ruotsiin ja jonkin verran myös Etelä-Suomeen työpaikkojen ja paremman elämän toivossa. Kylät tyhjenivät asukkaista varsin lyhyessä ajassa.

Sallan asukasluku oli vuonna 1960-luvun alussa yli 11.000, mutta 1975 enää 8000, vuonna 1990 se oli 6200 ja vuonna 2000 noin 5100 asukasta. Tällä hetkellä, 2020-luvun alussa, asukkaita on noin 3.500.  On kuitenkin syytä huomioida, ettei väkiluku ole kovin paljon pudonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana.  Vuonna 2020 Sallan kunnan asukasluku päin vastoin jopa kasvoi jonkin verran, ensimmäisen kerran viiteenkymmeneen vuoteen. Myös kyliin on muuttanut nuoria perheitä uusina asukkaina.